keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mitä pitäisi ajatella siitä että... eli etsiskeleviä ajatuksia taiteilijoiden erehtyväisyydestä



Albert Edelfelt, Virginie (La parisienne), 1883


Katselen työpöytäni neilikkamaljakkoa vasten nojaavaa Albert Edelfeltin Virginietä. Ajattelen, niin kuin aina, että Virginie on kaunis, sekä naisena että teoksena. Ajattelen myös Venla Hiidensalon hiljattain ilmestynyttä romaania Sinun tähtesi (2017), jota olen juuri aloitellut. Törmäsin teokseen kirjaston palautushyllyssä ja mietin haluanko lukea sen, haluanko sen Edelfeltin jonka se ehkä antaa. Pyörittelin kirjaa hetkisen ja päätin sitten ottaa sen mukaani, kokeilla miltä se tuntuu ja katsoa sitten, jatkanko eteenpäin. Muistutin myös itseäni siitä, että olen lukenut jo Anna Kortelaisen ihanan, hurmaavan, lumoavan Virginien! ja tiedän kyllä (tai ainakin vahvasti otaksun), ettei Edelfeltin ihmisyys kaikilta osin ollut yhtä kaunista kuin hänen taiteensa. Tiedän, että kauniin Virginien kohtalo ei välttämättä ollut kaunis.

Annan sormenpäideni hetkeksi pysähtyä ja katselen myös kaunista kirjoittavaa naista blogini bannerissa. Teoksen ranskankielinen nimi on La réponse, vastaus. Mietin, millainen tarina tähän teokseen kätkeytyy. En tiedä, näen vain kauniin kuvan kauniista naisesta. Mahdollisen tarinan saan itse kertoa niin kauan kuin en tiedä mitään, ja juuri nyt teos kertoo minulle ennen kaikkea kirjettä hento hymy huulillaan kirjoittavasta naisesta. Kuka nainen on? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä ja miten? Ja kyllä, jonakin päivänä, jos mahdollista, haluan ottaa selvää. Ehkä hänestäkin kerrotaan jossakin Edelfeltiä käsittelevässä teoksessa. (Tiedätkö sinä hänestä jotakin? Jos, kerro!) Virginiestä jo tiedän (tai ainakin otaksun) Anna Kortelaisen ansiosta enemmän – hänestä on olemassa ainakin mahdollisuus, tulkinta. 

Niin. Hiidensalon teos on vasta aluillaan, mutta mietin jo, enkä ensimmäistä kertaa, enkä vain Edelfeltin suhteen, missä määrin taiteilijan taidetta ja muuta elämää ”pitää” tai ”on oikein” lukea suhteessa toisiinsa. Ja nyt mietin siis ennen kaikkea niitä taiteilijoita, joiden muut teot ja/tai ajattelutavat ovat olleet tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän kyseenalaisia; taiteilijan elämän ja teosten suhde sinänsä on toinen kysymys, jota myös usein pohdin, mutta en juuri nyt. Nyt mietin, saako ihailla, rakastaa, kunnioittaa sellaisen taiteilijan elämäntyötä, jonka elämässä ehkä muilta osin olisi ollut toivomisen varaa. Ja ei, en nyt tosiaan ajattele vain Edelfeltiä, ajattelen taiteilijoita ylipäätään.

No niin. Tietenkin saa. Vaikka tiedän (tai – edelleen – ainakin vahvasti otaksun), että Edelfelt jätti esimerkiksi naissuhteissaan paljonkin toivomisen varaa, en voi olla rakastamatta hänen teoksiaan. Ilman häntä minulla ei olisi Virginietä pöydälläni eikä kirjettä kirjoittavaa naista tuossa yllä (mutta kyllä, ei esimerkiksi juuri Virginietä olisi myöskään ilman häntä itseään). Ja vaikka tiedän (tai niin, ainakin otaksun, näin ajan ja kirjallisuuden takaa katsovana), ettei esimerkiksi Jean Sibelius ollut aina puolisona kaikkein ihanteellisin, en voi olla arvostamatta hänen työtään (vaikka – niin, en voi myöskään olla ajattelematta, miten tärkeä rooli Ainolla siinä kaikessa oli). Ja Runeberg, no niin, eipä hänkään kovin ihanteellinen aviomies ollut, mutta miten kauniisti hän kirjoittaakaan esimerkiksi Hannassa. Miten voisin olla arvostamatta kansallisrunoilijaamme? (Miten, vaikka taidankin arvostaa vielä enemmän Fredrikaa?)

Sitten on niitä vähän toisenkinlaisia kysymyksiä. Niitä, että mitä pitäisi ajatella, kun joku on vaikkapa tukenut natseja? Tähänkin kysymykseen törmäsin aivan hiljattain, kun olin juuri lukenut Knut Hamsunin Viktorian (1898) ja kurkkasin Hamsunia Wikipediasta: tietoaittamme kertoi, että Hamsun tuki Norjan natsimiehittäjiä toisen maailmansodan aikana. Vuosikymmeniä Viktorian jälkeen, mutta silti. Järkyttävää, tietenkin. Silti en voi olla ajattelematta, että Hamsun kirjoitti Viktoriaansa hyvin kauniita sanankäänteitä.

Niin. Mitä siis ajattelen? Sitä kai, että vaikka on tekoja ja ajattelutapoja, joita en (naisena, ihmisenä, tämän ajan lapsena jne.) voi hyväksyä, en voi katsoa taidetta näiden tekojen ja ajattelutapojen läpi. Tai – niin. Huomaan, että sormenpääni pysähtyvät taas. Katson Virginietä ja ajattelen silmäkulmien surua. Enkö pääsekään johtopäätökseen? Teot ja ajattelutavat, kun niistä tietää (tai otaksuu tietävänsä) saattavat tavalla tai toisella sittenkin vaikuttaa siihen, miten teoksen näkee. Jos en olisi lukenut Virginiestä, katselisin häntä ehkä toisin. Ja, tärkeää: haluan olla lukenut hänestä, haluan että minulla ovat häntä koskevat tietoni ja otaksumani. Haluan siis kai tietää myös Edelfeltin epätäydellisyyden.

Olisiko hyvä, jos ei tietäisi taiteilijasta liikaa tai juuri mitään? Entä jos ja kun haluaa ymmärtää myös sitä maailmaa ja elämää jossa taide on tehty? Minä haluan, ja etenkin juuri vuosisadanvaihde on aikaa, jonka taidetta haluan lukea ja katsella myös oman aikansa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa kehyksissä. Toisinaan se tarkoittaa myös kiinnostusta taiteilijoiden henkilöhistoriaan. Sitä, että taiteilijan elämä ja taide sekä kietoutuvat toisiinsa että pysyvät erillään – että haluan tutkiskella taiteilijaa ja hänen tuotantoaan siinä ajassa ja elämässä, jossa hän on elänyt, ja olla kai silti vapaa ihailemaan, arvostamaan ja rakastamaan hänen taidettaan silloinkin, kun se muu elämä jättäisi sitä toivomisen varaa. Kai sitten olen valmis näkemään ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat: erehtyväisinä. (Olenko? Entä ne natsit?)

No, olen iloinen että törmäsin tuohon Hiidensalon romaaniin ja että päätin sen lukemista tunnustella. Nyt minua kiinnostaa sivu sivulta enemmän, millainen Edelfelt teokseen piirtyy. Kiinnostaa, vaikkei se Edelfelt selvästikään kaikilta osin ole ihminen, josta pidän. Mutta – no niin – eihän hän ole minulle täydellinen tai puhtoinen ennestäänkään. Mutta kaikessa siinä epätäydellisyydessäänkin hän maalasi minulle Virginien. Kirjettä kirjoittavan naisen. Kesän. Kuningatar Blankan. Mitä hän sitten elämässään muuten typerehtikin, hänen elämäntyönsä hehkuu minulle taiteemme ihanaa, rakasta, kaunista kultakautta. 

Ehkä on niin, että tässä, niin kuin monessa muussakin kysymyksessä, on monta rönsyilevää vastausta?

PS. Ja kyllä, tietenkin romaanin Edelfelt on myös (tai ennen kaikkea) fiktiota, ajatus ja tulkinta siitä mitä ja miten olisi voinut olla. Mutta fiktion ympärillä (tai sisällä, miten sen sitten ajatteleekin), on myös säikeitä siitä mitä oli.

4 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja pidin kovasti Hiidensalon Edelfelt-tulkinnasta. Taideteokset ovat uskomattomia jo ajankuvauksillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai <3 Ja juu, minäkin olen iloinen, että tulin tähän Hiidensalon teokseen tarttuneeksi, vaikka alkuun asiaa vähän puntaroinkin :) Tykkäsin aikoinaan myös Hiidensalon Mediahuorasta, joka aika räväkästikin osoittelee erinäisiä toimittajantyön ongelmakohtia.

      Ja kyllä vaan, taideteosten kyky kantaa ja kuvata aikaa on ehtymätön ilo!

      Poista
  2. Minusta on hyvä jos ei tiedä taiteilijasta liikaa tai juuri mitään. Tai ainakin se helpottaa sen taiteellisen tuotoksen nauttimista. Kun arvostaa taidetta - kirjoja, kuvataidetta, musiikkia - ei tarvitse pitää tekijästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kyllä vain on oikein hyvä myös niin. Tekijän voi ja saa pitää tekemästään taiteesta irrallaan, eikä ole mitenkään sanottua että aina pitäisi siitä ihmisestä, joka on tehnyt ne teokset joita ehkä kovastikin ihailee ja arvostaa.

      Minulla on tässä se, että minua kiinnostaa juuri tuo vuosisadanvaihde myös taiteilijuuden ja yleisen kulttuurisen
      ja yhteiskunnallisen ilmapiirin näkökulmasta ja siksi haluan tietää tietyistä sen ajan taiteilijoista ihmisinäkin siinä määrin kuin se nyt mahdollista on. Nykytaiteilijat saavat olla tällaiselta uteliaisuudeltani rauhassa :)

      Kiitos Leena, kiva kun kommentoit <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥