keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mitä pitäisi ajatella siitä että... eli etsiskeleviä ajatuksia taiteilijoiden erehtyväisyydestä



Albert Edelfelt, Virginie (La parisienne), 1883


Katselen työpöytäni neilikkamaljakkoa vasten nojaavaa Albert Edelfeltin Virginietä. Ajattelen, niin kuin aina, että Virginie on kaunis, sekä naisena että teoksena. Ajattelen myös Venla Hiidensalon hiljattain ilmestynyttä romaania Sinun tähtesi (2017), jota olen juuri aloitellut. Törmäsin teokseen kirjaston palautushyllyssä ja mietin haluanko lukea sen, haluanko sen Edelfeltin jonka se ehkä antaa. Pyörittelin kirjaa hetkisen ja päätin sitten ottaa sen mukaani, kokeilla miltä se tuntuu ja katsoa sitten, jatkanko eteenpäin. Muistutin myös itseäni siitä, että olen lukenut jo Anna Kortelaisen ihanan, hurmaavan, lumoavan Virginien! ja tiedän kyllä (tai ainakin vahvasti otaksun), ettei Edelfeltin ihmisyys kaikilta osin ollut yhtä kaunista kuin hänen taiteensa. Tiedän, että kauniin Virginien kohtalo ei välttämättä ollut kaunis.

Annan sormenpäideni hetkeksi pysähtyä ja katselen myös kaunista kirjoittavaa naista blogini bannerissa. Teoksen ranskankielinen nimi on La réponse, vastaus. Mietin, millainen tarina tähän teokseen kätkeytyy. En tiedä, näen vain kauniin kuvan kauniista naisesta. Mahdollisen tarinan saan itse kertoa niin kauan kuin en tiedä mitään, ja juuri nyt teos kertoo minulle ennen kaikkea kirjettä hento hymy huulillaan kirjoittavasta naisesta. Kuka nainen on? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä ja miten? Ja kyllä, jonakin päivänä, jos mahdollista, haluan ottaa selvää. Ehkä hänestäkin kerrotaan jossakin Edelfeltiä käsittelevässä teoksessa. (Tiedätkö sinä hänestä jotakin? Jos, kerro!) Virginiestä jo tiedän (tai ainakin otaksun) Anna Kortelaisen ansiosta enemmän – hänestä on olemassa ainakin mahdollisuus, tulkinta. 

Niin. Hiidensalon teos on vasta aluillaan, mutta mietin jo, enkä ensimmäistä kertaa, enkä vain Edelfeltin suhteen, missä määrin taiteilijan taidetta ja muuta elämää ”pitää” tai ”on oikein” lukea suhteessa toisiinsa. Ja nyt mietin siis ennen kaikkea niitä taiteilijoita, joiden muut teot ja/tai ajattelutavat ovat olleet tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän kyseenalaisia; taiteilijan elämän ja teosten suhde sinänsä on toinen kysymys, jota myös usein pohdin, mutta en juuri nyt. Nyt mietin, saako ihailla, rakastaa, kunnioittaa sellaisen taiteilijan elämäntyötä, jonka elämässä ehkä muilta osin olisi ollut toivomisen varaa. Ja ei, en nyt tosiaan ajattele vain Edelfeltiä, ajattelen taiteilijoita ylipäätään.

No niin. Tietenkin saa. Vaikka tiedän (tai – edelleen – ainakin vahvasti otaksun), että Edelfelt jätti esimerkiksi naissuhteissaan paljonkin toivomisen varaa, en voi olla rakastamatta hänen teoksiaan. Ilman häntä minulla ei olisi Virginietä pöydälläni eikä kirjettä kirjoittavaa naista tuossa yllä (mutta kyllä, ei esimerkiksi juuri Virginietä olisi myöskään ilman häntä itseään). Ja vaikka tiedän (tai niin, ainakin otaksun, näin ajan ja kirjallisuuden takaa katsovana), ettei esimerkiksi Jean Sibelius ollut aina puolisona kaikkein ihanteellisin, en voi olla arvostamatta hänen työtään (vaikka – niin, en voi myöskään olla ajattelematta, miten tärkeä rooli Ainolla siinä kaikessa oli). Ja Runeberg, no niin, eipä hänkään kovin ihanteellinen aviomies ollut, mutta miten kauniisti hän kirjoittaakaan esimerkiksi Hannassa. Miten voisin olla arvostamatta kansallisrunoilijaamme? (Miten, vaikka taidankin arvostaa vielä enemmän Fredrikaa?)

Sitten on niitä vähän toisenkinlaisia kysymyksiä. Niitä, että mitä pitäisi ajatella, kun joku on vaikkapa tukenut natseja? Tähänkin kysymykseen törmäsin aivan hiljattain, kun olin juuri lukenut Knut Hamsunin Viktorian (1898) ja kurkkasin Hamsunia Wikipediasta: tietoaittamme kertoi, että Hamsun tuki Norjan natsimiehittäjiä toisen maailmansodan aikana. Vuosikymmeniä Viktorian jälkeen, mutta silti. Järkyttävää, tietenkin. Silti en voi olla ajattelematta, että Hamsun kirjoitti Viktoriaansa hyvin kauniita sanankäänteitä.

Niin. Mitä siis ajattelen? Sitä kai, että vaikka on tekoja ja ajattelutapoja, joita en (naisena, ihmisenä, tämän ajan lapsena jne.) voi hyväksyä, en voi katsoa taidetta näiden tekojen ja ajattelutapojen läpi. Tai – niin. Huomaan, että sormenpääni pysähtyvät taas. Katson Virginietä ja ajattelen silmäkulmien surua. Enkö pääsekään johtopäätökseen? Teot ja ajattelutavat, kun niistä tietää (tai otaksuu tietävänsä) saattavat tavalla tai toisella sittenkin vaikuttaa siihen, miten teoksen näkee. Jos en olisi lukenut Virginiestä, katselisin häntä ehkä toisin. Ja, tärkeää: haluan olla lukenut hänestä, haluan että minulla ovat häntä koskevat tietoni ja otaksumani. Haluan siis kai tietää myös Edelfeltin epätäydellisyyden.

Olisiko hyvä, jos ei tietäisi taiteilijasta liikaa tai juuri mitään? Entä jos ja kun haluaa ymmärtää myös sitä maailmaa ja elämää jossa taide on tehty? Minä haluan, ja etenkin juuri vuosisadanvaihde on aikaa, jonka taidetta haluan lukea ja katsella myös oman aikansa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa kehyksissä. Toisinaan se tarkoittaa myös kiinnostusta taiteilijoiden henkilöhistoriaan. Sitä, että taiteilijan elämä ja taide sekä kietoutuvat toisiinsa että pysyvät erillään – että haluan tutkiskella taiteilijaa ja hänen tuotantoaan siinä ajassa ja elämässä, jossa hän on elänyt, ja olla kai silti vapaa ihailemaan, arvostamaan ja rakastamaan hänen taidettaan silloinkin, kun se muu elämä jättäisi sitä toivomisen varaa. Kai sitten olen valmis näkemään ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat: erehtyväisinä. (Olenko? Entä ne natsit?)

No, olen iloinen että törmäsin tuohon Hiidensalon romaaniin ja että päätin sen lukemista tunnustella. Nyt minua kiinnostaa sivu sivulta enemmän, millainen Edelfelt teokseen piirtyy. Kiinnostaa, vaikkei se Edelfelt selvästikään kaikilta osin ole ihminen, josta pidän. Mutta – no niin – eihän hän ole minulle täydellinen tai puhtoinen ennestäänkään. Mutta kaikessa siinä epätäydellisyydessäänkin hän maalasi minulle Virginien. Kirjettä kirjoittavan naisen. Kesän. Kuningatar Blankan. Mitä hän sitten elämässään muuten typerehtikin, hänen elämäntyönsä hehkuu minulle taiteemme ihanaa, rakasta, kaunista kultakautta. 

Ehkä on niin, että tässä, niin kuin monessa muussakin kysymyksessä, on monta rönsyilevää vastausta?

PS. Ja kyllä, tietenkin romaanin Edelfelt on myös (tai ennen kaikkea) fiktiota, ajatus ja tulkinta siitä mitä ja miten olisi voinut olla. Mutta fiktion ympärillä (tai sisällä, miten sen sitten ajatteleekin), on myös säikeitä siitä mitä oli.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kaltaisuuksia


Koristelin eilen tätä uutta vihkostani. Kääräisin vähän kansipaperia, liimasin kuvia. Sen jälkeen kirjoitin pitkän kirjoituksen. 

Kirjoitin toisista samankaltaisista vihkoista, joita olen ostanut päiväkirjoikseni yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitin baskerista, jollaista olen käyttänyt vielä kauemmin (ja joka kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli lopulta pakko vaihtaa uuteen). Kirjoitin sormuksesta, kukista, väreistä, kirjoista ja kirjailijoista.

Valitsin myös kuvan. Asettelin sen tekstin lomaan. Näin:

"Jo puoli elämää, vähän ylikin, on mukanani kulkenut myös rakkauteni
Helene Schjerfbeckin taiteeseen:




Helene Schjerfbeck: Tanssikengät, 1882."


Niin: kirjoitin kaltaisuuksista ja mieltymyksistä, siitä miten ihminen saattaa pitää samantapaisista asioista vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaikka ajassa ja elämän tuulissa aina myös muuttuu, kerrostuu. Kirjoitin, että pitää olla tilaa kummallekin, sekä pysyvyydelle että muuttumiselle ja sekä ihmisessä että elämässä. Kirjoitin, että juuri tasapaino on hyvä, tässäkin – se, että saa sekä muuttua että pysyä samanlaisena, itselle sopivassa suhteessa. Kirjoitin, että ihminen ja elämä ovat ylipäätäänkin sellaisia, että kaikki uusi rakentuu sille pohjalle, joka jo on. Että kaikki, mitä teemme tänään ja huomenna, rakentuu aiemmin kokemamme ja tekemämme jatkoksi.

Kirjoitus rönsyili, harhaili, en saanut siihen otetta. Ajatukset sumenivat toistensa lomaan ja tuntui, että eksyin taas kauas, paljon kauemmas kuin tässä kohtaa oli tarpeen. Lopulta huomasin, että halusin oikeastaan sanoa vain tämän:

Uudella vihkollani on vanhat kääreet. Saan kirjoittaa uutta samantapaisiin kansiin, samantapaiselle paperille. Tuntuu omalta. Oikealta. Minulta. Siltä, että on hyvä jatkaa.

Siinä kaikki. Pyyhin muun pois. 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Miete maanantaille





"Unelma on paras perusta tulevaisuuden luomiselle." 

- Victor Hugo -

Muistetaan siis unelmoida myös tänään.


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kesäkuun päivät...



Albert Edelfelt: Kesä, 1883.


Kesäkuun päivät ketjuuntuvat jo. Siitä, kun lapsilla alkoi loma, alkaa olla jo viikko. Onko se vähän vai paljon, ehkä sekä että.

Päivät ovat pehmeitä ja täyteläisiä samaan aikaan. Pidän niistä. Iltaisin kävelen alkukesän heleässä vihreässä ja hengitän sen nuoruutta. Vielä on kaikki alullaan, kesän ensihetket vasta. Olen onnellinen siitä, että on juuri tämä vuodenhetki, juuri nyt.

Ja ajattelen, tietenkin, käsikirjoituksiani maailman tuulissa ja sitä, miten en tiedä mitään siitä mitä ne matkallaan kohtaavat. Välillä ajattelen sitäkin, että ehkä jo ennen joulua kuulen sentään jotakin, saan jostakin vastauksen, mikä se sitten onkin, ja sitten ajattelen, taas, että kirjoittajan taival on kai tässäkin kohtaa malttamisen taival. Asiat tapahtuvat hitaasti (jos ollenkaan, olin myös vähällä kirjoittaa, mutta muistin sentään, että tapahtuuhan ainakin itse kirjoittaminen). Niin, kaikki ottaa aikansa, tarinoiden kypsyminen ja myös odottaminen sen jälkeen. Onneksi ei oikeastaan ole kiire, ei minnekään. Onneksi se on juuri niin, että tärkeintä on matka itse.

Nyt kirjoitan vuoroin ryöpsähtäen ja vuoroin hitaasti satunnaisia säkeitä ja katkelmia rakenteilla oleviin alkuihin. Menen mahdollisuuksiin, tunnustelen niitä. Ja tiedän, että näistä säkeistä ja katkelmista ja aluista ja mahdollisuuksista lähtee taas hiljalleen rakentumaan uusia tarinoita, maailmoita, matkoja. Sitä en ehkä vielä tiedä, mistä lopulta tulee valmista, ensin tai ollenkaan. Mutta jostakin tulee, hiljalleen ja omaan tahtiinsa, niin uskon.

Välillä vain istun teekuppi kädessä. Katselen taivasta, joka eri päivinä ja iltoina on erilainen. Toisina päivinä ja iltoina se on kirkas ja avara. Toisina harmaa, melankolinen. Mutta aina siinä on äärettömyys.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toukokuun viimeisenä päivänä

 


On ollut merkillinen toukokuu. Kevät on tänä vuonna ollut hidas, viivyttelevä, mutta jonakin päivänä taivas silti äkkiä säteili valoa ja lämpöä ja maailma oli hetkessä vihreä. Tänäänkin päivä alkaa sateisena, harmaana, hieman surumielisenä, mutta illaksi on taas luvattu kirkastuvaa. Jotenkin pidän tästä, vaihtelun symboliikasta. Pidän harmaasta, mietiskelevästä uneliaisuudesta, mutta myös kevään lempeästä valokylvystä jonka alle saa mennä jäseniään ja ajatuksiaan ojentelemaan, hypähtelemään keveitä kevätaskelia. Huomenna onkin sitten jo kesä, ainakin jos kuukausien nimiä uskotaan. Epävakaata taitaa kyllä edelleen olla, mutta ehkä se kesä sieltä silti tulee. Se pehmeä kaksikymmentä astetta ja lempeä tuuli.

Jotenkin kivasti, kutittelevasti, minusta tuntuu, että jokin tämän hitaan ja lopulta niin äkkiä vihreäksi ryöpsähtäneen kevään rytmissä on sopinut minulle ja kirjoittamiselleni. Olen hidas ja kypsyttelevä, mutta joskus tulee silti hetkiä, joina minussakin ryöpsähtää. Tämä on nyt yllättäen ollut sellainen kevät, jona olen saanut valmiiksi kaksi hitaasti kypsynyttä käsikirjoitustani. Näin tosin ehkä toivoinkin, mutta yllättää se minut silti. Ja ehkä se on merkillistä tai sitten ei, tämä samanaikaisuus, ehkä joskus vaan tulee hetkiä, joina keskeneräiset kirjoitukset ovat valmiita kypsymään ja/tai kirjoittaja päästämään kirjoituksistaan irti, laskemaan lapsensa maailmalle yhden kerrallaan. Ja kyllä, kypsyttelyä sekin taitaa vaatia, irtipäästäminen. Se, että ymmärtää tekstinsä olevan sellaista, että sen voi jo maailmaan päästää. (Ja nyt minussa herää, ihan yhtä äkkiä, ajatus siitä, että ehkä tekstit ovatkin kuin me ihmiset, että sekä ne että me joudumme lopulta astumaan maailmaan yhtä keskentekoisina, oppimaan kohtaamisista, kokemuksista.)

Niin. Tämä toinen käsikirjoitukseni on lapsille ja hyvin erilainen kuin se romaanikäsikirjoitus. Kuitenkin niissä on ehkä myös jotakin samaa. Luulen, että juuri niin se usein onkin – ja tietenkin on – että kaikki yhden ja saman kirjoittajan kirjoitukset kantavat niiden samojen sormenpäiden kosketuksia. Jännittää kyllä, vähän, kun lentää pesästä tämä toinenkin lapsi. Ja sitten kuitenkaan ei. Eniten tuntuu hyvältä, siltä että nämä kaksi ovat saaneet minusta kasvaa ja nyt saavat kokeilla siipiään. Minä, äiti, en kai voi muuta kuin odottaa ja toivoa lapsilleni kaiken hyvän, laskea sitten kädet kohdun päälle, kuunnella uusien hiljakseen kasvavien pienokaisten pehmeitä liikahduksia.

Toivotan hyvää alkavaa kesäkuuta, sellaista lempeälämpöistä, ja tuulen kevyttä kuiskuttelua ♥


lauantai 27. toukokuuta 2017

Ne mahdollisuudet ja ideat...




Olen lukenut Javier Maríasin romaanin Rakastumisia. Ajatellut vähän – kas vain – rakastumisia. Ja kirjallisuuttakin. Ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä. En siksi, että rakastuminen olisi vähemmän tärkeää kuin kirjallisuus. Ei ole, tietenkään. Miten paljon ylipäätään olisi kirjallisuutta, jos ei olisi rakastumisia? Ehkä olenkin ajatellut kirjallisuutta enemmän ihan vaan siksi, että Rakastumisia on juuri kirjallisuutta. Ja kirjallisuutta, jossa pohditaan kirjallisuutta. Kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja ideoita. Vaikka toki niitä rakastumisiakin.

Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (Javier Marías: Rakastumisia, suom. Tarja Härkönen.)

Ehkä myös tälle Maríasin romaanille käy hiljalleen näin. Ehkä jo pian unohdan Marían, Díaz-Varelan, Luisan, Miguelin, Ruibérrizin. Unohdan, kuka rakastui keneen ja mitä siitä ehkä kenellekin seurasi. Ja ehkä sillä ei sitten ole niin väliäkään. Ehkä tarina tarvitaan juuri siihen, että ne mahdollisuudet ja ideat siirtyvät teoksesta lukijaan, eikä tarina itsessään tosiaan ole olennainen. Tai onhan se, on toki, mahdollisuudet ja ideat siirtyvät lukijaan todennäköisemmin jos tarina kykenee puhuttelemaan lukijaa, pitämään lukijasta kiinni. Mutta eikö se silti tosiaan monesti mene juuri niin – niin että myöhemmin sitä muistaa ehkä tunnelman, ehkä jotakin utuista siitä että piti teoksen kerronnasta, rytmistä, soinnista, muistaa kenties jonkun kiinnostavan yksityiskohdan (vaikka ei ehkä juuri sitä, mistä se olikaan peräisin), muistaa ehkä jopa itsensä lukemassa teosta tietyssä tilanteessa, tietyllä hetkellä, muistaa miten piti teosta kädessään ja miten senhetkinen elämänkertymänsä mukanaan meni sen kantaman tarinan maailmaan, mutta tarinaa sinänsä ei ehkä muista, ei henkilöitäkään, ei vaikka lukiessaan luuli ettei unohtaisi ikinä. Ja silti – niin, silti teos on saattanut jäädä meihin asumaan, käynnistää meissä ajatuspolkuja, joiden alkuperää emme ehkä enää tavoita mutta jotka kaiken aikaa kasvavat meissä omiin suuntiinsa, mahdollisuuksina ja ideoina.

Onko se sitten sääli, tämä rajallinen ja joskus hieman kummallisestikin valikoiva muisti? Aiemmin olen ehkä ajatellut, että on. Että on surullista, ettei muisti kykene kannattelemaan luettua(kaan) kuin hetken. Mutta ehkäpä se ei menekään niin. Ehkä on tarkoituskin, että ihminen unohtaa. Ehkä on tarkoitus, että asioista tulee utuisia, että ne hälvenevät toistensa sekaan ja lomaan, ja myös kypsyvät juuri siellä, utuisina toistensa seassa ja lomassa. Ehkä on tarkoitus, että tilan saavat juuri mahdollisuudet ja ideat. 

Ehkä on myös niin, että niitä tarinoita tarvitaan lihaksi mahdollisuuksien ja ideoiden ympärille? Kyllä, minä ajattelen äkkiä kirkkaasti (ainakin juuri nyt), niin se on, juuri niin. Ensin on kirjoittaja ja mahdollisuus ja idea, sitten vasta tarina. Ja sitten on lukija ja tarina, lopulta ehkä jälleen idea ja mahdollisuus. Onko se sitten sama idea ja mahdollisuus kuin alun perin, se on kai jo toinen juttu.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Perhosia




Vatsanpohja lepattaa perhosia, jotka nousevat rintaan asti. Lähetän käsikirjoitustani maailmalle kustantamo kerrallaan. Monelleko lopulta, en vielä tiedä. Koetan kai valita niitä, joille arvelen sen olevan mahdollinen tartuttava. Ja kyllä, tiedän että todennäköisyyslaskelmat ovat jokseenkin lohduttomat (yksi tuhannestako huolitaan?), mutta vatsanpohja lepattaa silti, ihan niin kuin olisi kuitenkin mahdollista että juuri minun käsikirjoitukseeni silti tartutaan, kaikista epätodennäköisyyksistä huolimatta (ja onhan se, ainakin periaatteessa, koska aina joku siitä tuhannesta valitaan), vai siksikö se sittenkin lepattaa että mitä jos ei, mitä jos ei se kelpaa, minun lapseni jota olen niin kauan rakkaudella ravinnut ja kasvattanut, vai lepattaakohan se ehkä ihan vaan siksi että tämä on askel johon aina väkisinkin liittyy vähän vapinaa, oman tekstin altistamiseen maailman tuulille. Niin, ehkä se lepattaa vähän tätä kaikkea, koko tätä hetkeä jona tämä tapahtuu, ja ehkä perhoset ovat juuri siksi myös kaikenkirjavia, vähän jokaista väriä. Yksi perhonen, ehkä sinipunainen, lepattaa kuitenkin myös sitä, että mitä ikinä tapahtuukin tai ei tapahdu, kirjoittaminen itsessään on ollut ja on tärkeää.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Hymyjä

  


Claude Monet'n keväthehkua vuodelta 1872.


Tänään hymyilyttävät:

toukokuun valo ja muutamassa päivässä vyörynyt vihreä,

melkein ryöpsähtäen, vähän kuin tämän hitaan mutta äkkiä kiihkeän kevään tahtiin kirjoitetut uudet sivut ja se, että yhden kirjoituksen valmistuminen (tai ainakin "valmistuminen") ei johtanut hämmentyneeseen tyhjyyteen niin kuin se olisi voinut vaan päinvastoin palavaan haluun kirjoittaa uutta (ja ei, kaikesta uudesta ei ole sellaisenaan miksikään, mutta uudessa on aina siemen ja se riittää, riittää hyvin),

pöydän ihanat, syvänpinkit neilikat (niin, miten tärkeää onkaan ihmiselle kauneus, ihan oikeasti),

ja tietenkin: omat rakkaat ympärillä, joka päivä, ja myös muut tämän valoisan maailman lämpimät, hyväntahtoiset ihmiset,

viisas päiväkirjakalenteri joka välillä tarjoaa niin oivaltavia mietelauseita että voin leikkiä että se puhuu suoraan minulle (niin kuin puhuukin, minulle ja kaikille muillekin joilla on samanlainen),

ja se että melkein tekisi mieli juosta, juosta tuuleen ja veteen, vaikka en ole ollenkaan juoksuihmisiä, ehdin hyvin kävellen mutta ajatus juoksemisesta tuntuu silti merkitsevän jotakin hyvää,

ja ylipäätään kaikki tämä hyvä mitä on ja kaikki se hyvä mikä on mahdollista, se että saa elää ja rakastaa ja kirjoittaa ja olla vuodenaikaihminen,

ja niin – se, että sentään joskus muistaa kirjata hymyt ylös tai ainakin niistä muutaman, ei ihan pieni hymy sekään.

Hymyilevää alkavaa viikkoa ♥


perjantai 19. toukokuuta 2017

Kolme alkua tai ehkä enemmän




Joskus tarina alkoi näin:

Kevät. Kevät niin kuin silloin kauan sitten ja kevät nyt, taas.

***

Mitä käsikirjoitukselle tapahtuu kun sen kirjoittaa uudelleen? Ja ehkä vielä uudelleen? Ja vielä? Tuleeko siitä kerta kerralta parempi? Vai huonompi? Syveneekö se, niin kuin ehkä toivon? Vai menettääkö se uudelleenkirjoituksessa jotakin siitä hurmahengestä, jossa ensimmäinen versio on ehkä kirjoitettu? Jos, niin onko se hyvä vai paha? Tekeekö uudelleenkirjoittaminen tarinasta ehkä kokonaan toisen? Ovatko viimeisen version henkilötkään enää samoja kuin ensimmäisen? Entä mitä tapahtuu sille, mitä tarinallaan ehkä haluaa sanoa? Pysyykö sanottava samana vai muuttuuko se(kin)?

Minulla on tarina, jonka olen kirjoittanut moneen kertaan. Tai ainakin muutamaan. Välillä tarina on levännyt, pitkäänkin, mutta sitten minun on ollut pakko tarttua siihen taas. Välillä olen miettinyt, että ehkä tämä tarina on vain yksi niistä harjoituskappaleista, joilla etsin (yhtä) omaa tapaani kirjoittaa. Välillä taas olen ajatellut niin, että voisi se olla muutakin. Niin tai näin, rauhaa tarina ei ole antanut. On ollut pakko kirjoittaa se vielä kerran. Antaa sille vielä se yksi mahdollisuus tai minulle sen kirjoittajana. Sen suurempaa mystiikkaa tässä rauhattomuudessa tuskin on, vaikka kirjoittaminen ylipäätään myös mystistä onkin. Minun on vain ollut mahdotonta päästä(ä) irti ennen kuin olen kirjoittanut tarinan pois. Pois ajatuksista ja toisten tarinoiden tieltä. 

***

Ja välillä tarina alkoi näin:

Aamulla valo paistaa minua silmiin, pakottaa katseeni auki.

***

En tiedä, onko käsikirjoituksesta tullut uudelleenkirjoittamisen prosesseissa parempi. Ehkä silti uskallan luulla että on, ainakin vähän. Erilainen siitä on ainakin tullut. Sekä vähän että paljon. Tarinassa ja kerronnassa on edelleen paljon samaakin, mutta myös paljon sellaista, jota niissä ei aiemmin ole ollut. Ja paljon on pudonnut pois. Myös alku, ensimmäinen lause, on matkan varrella muuttunut. Tietenkin, koska muuttunut on myös kokonaisuus. Nimikin.

Välillä olen kyllä miettinyt sitäkin, miten paljon oikeastaan "kannattaa" antaa yhdelle tarinalle aikaa, kun ei ole mitään takeita siitä mitä siitä tulee vai tuleeko. Mutta toisaalta: mitä se tuleminen on? Sitäkö, että käsikirjoitus painetaan kirjaksi? No, sitäkin. Mutta se on myös omanlaiseksi kirjoittajaksi tulemista, sitä että askel askeleelta oppii ymmärtämään omaa kirjoittamistaan ja sitä, mitä, miksi ja miten haluaa kirjoittaa. Ja minusta – niin, minusta on paljon jo se. Niin paljon, että aikaa ei ehkä ole edes tarpeen laskea.

Juuri nyt minulla on kevyt olo. Vaikka samalla runsas, täysi. Sellainen, että tämä tarina on valmis kokeilemaan uusia siipiään ja minä sitä myöten vapaampi toisille tarinoille, jotka sormenpäitä kutittavat. Tunne siitä, että tarinoita ja sanoja on, tuolla jossakin, minussa, ja että nekin saattavat jonakin päivänä olla uusia valmiiksi kirjoitettuja kirjoituksia, on hyvä, ihana, melkein huikea. Vähän samantapainen kuin tuo elämännälkäinen kevään vihreä. 

Ja niin, jos tästä tarinasta ei ole saamaan siipiinsä tuulta, minä kerään siitä toisiin tarinoihin sen mikä siinä on parasta. Rakennan yhä uusia alkuja, uusia tarinoita. Ja sen minä jo melkein tiedän, että on asioita, jotka joka tapauksessa pysyvät. Sanoja, kysymyksiä.

***

Tänään tarina alkaa näin:

Sinä se olet.

***


Ja kyllä, tietenkin minä leikittelen sillä ajatuksella, että tästä alusta kasvaisi kirja. Millainen alku kirjaan silloin lopulta kirjoittuisi? Millaiseksi tarina kypsyisi? Olisiko ensimmäinen lause yhä tuo, joka se on nyt? No, sitä minä en tietenkään tiedä. En vielä enkä ehkä koskaan. Mutta sen minä tiedän, että tämä kertomus ei ole vain melkein kirjoitettu vaan kirjoitettu, olemassa. Tämä on kokonainen tiedosto ja pinkka paperia. Tämä on kertomus, joka sai kasvaa. Henkilöitä, jotka saivat. Ja se, juuri se, on tärkeää juuri nyt.  

tiistai 16. toukokuuta 2017

Melkein totta




Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita. 

[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mummu




Mummu on pehmeä. Mummu paistaa Katjalle perunat ilman sipulia ja ottaa viereensä nukkumaan, kamariin jossa saa herätä järven takaa nousevaan aurinkoon.

Pitkinä kesäisinä päivinä ei tapahdu suuria, mutta mummulan maailma on suuri itsessään. Se on mummu ja talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie. Sellaista maailmaa ei kaupungissa ole, sellainen on vain siellä missä mummu.

Pihalla kasvaa pihlaja, joka kukkiessaan on kuin se josta lauletaan. Myöhemmin, kun Katja on paljon isompi ja kerännyt matkan varrelta maailmankatsomuksia, hän ajattelee että se on pihan pyhän pihlaja. Mummun talo on maalla, metsän sylissä, ja siellä kuulee veden ja tuulen ja puiden kuiskaukset, ja valon ja pimeän ero on suuri.

***

Mummu ja mummun talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie tulevat kulkemaan mukana aina:

se pihlaja ja koivut, keinun juurelta monena kesänä löytyvä neliapila, mansikkamaa ja pihan perältä alkava mustikkametsä, tuuli ja aurinko ja kesää pisaroiva vesi, laineiden laulu rantakivissä, ja se miten pysähtynyttä aika aina on ennen kuin se äkkiä hyppää liikaa,

riisipiirakat ja rönttöset, joita mummu leipoo itse niin kauan kuin jaksaa, ostaa sitten kaupasta, niitä tiettyjä, niin että niitä yhä on tarjolla kun tulee kylään, ja mesimarjakiisseli, juuri uunista otettu kukko, lanttua tai kalaa, lämmin ruiskuori johon voi sulaa, ja voissa paistetut ahvenet, ukonilmat joina pelätään meneekö puhelin rikki niin kuin se joskus on mennyt, ja kauppa-auto, muurahaispesä tienhaarassa ja postilaatikko toisessa, iso kivi jonka päälle saattaa kiivetä retkelle mutta joka jonakin päivänä on äkkiä kutistunut olemattomiin,

ja se miten mummu opettaa virkkaamaan jämälangoista pannulapun ja miten ompelee vanhalla Singerillä äidin vanhasta hameesta nukelle pussin, ja kesä jona tehdään remonttia niin että taloon saadaan vessa ja juokseva vesi, ja leivinuunin lämmitys ja pönttöuunien, se miten saa istua pirtin lattialla ja katsella tulta, ja talvella koko maailman peittävä ihana valkea lumi, se miten lumi pakkasella narskuu kenkien alla, ja miten pikkutyttö saunaan menoa varten kiedotaan viltteihin, miten ikkunan takana joskus joulun alla vilahtaa tonttulakki, ihan oikea, ja miten jouluaattona pirttiin istahtava pukki pelottaa niin että kädet menevät suuhun,

ja se että pitää kasvaa, liian nopeasti, ja että kahdeksannella luokalla saa kirjoittaa mummusta aineen, opettaja sanoo että suurmiesten historiaa tärkeämpää on pienten ihmisten historia ja on siinä niin oikeassa, niin oikeassa ettei sitä silloin ehkä edes kokonaan ymmärrä, ja se miten maailmat ehkä väistämättä hiljalleen myös erkanevat, mummun pirtin pehmeä hiljaisuus ja sen toisen maailman yhä kasvava häly, ja se miten sitä kuitenkin niin tahtoo pitää siitä kiinni, mummusta ja hiljaisuudesta, ja miten sinne aina kaipaa ja palaa, ja miten niin merkillisen äkkiä onkin jo aikuinen ja tulee mummun luo oma rakastettu rinnallaan, herää varhaisina kesäaamuina lakkasuolle ja mustikkaan ja tulee sitten taas istumaan keinuun mummun viereen niin että hälyä ei ole, on vain kesäpäivä ja pehmeä tuuli,

ja illat joina istuu mummun kamarissa niin kuin aina ja tietää että jonakin päivänä kaikki on toisin mutta ei halua sitä ajatella, sillä täällä, mummun kamarissa, aika ei kulje, eihän, täällä on aina lapsuus, eikö niin,

ja sitten, niin, oma tytär mummun sylissä, hetki jona mummu painaa minun pienen lapseni itseään vasten niin kuin aikoinaan minut ja jona aika on samaan aikaan hidasta ja nopeaa, kovaa ja pehmeää, ja jona minusta tuntuu että aika minussa virtaa moneen suuntaan samaan aikaan,

ja se miten vuosia äkkiä on enää vähän, liian vähän, miten liian pian on se elokuun aamu jona äiti soittaa, jona on pakko hyväksyä ajan väistämätön rajallisuus ja puhua lapsille enkeleistä, lapsille ja itsellekin, sanoa että niin, paha mieli, ja muistaa, silti, että ihmisen elämä jatkuu sittenkin, jatkuu toisten ihmisten muistoissa ja kertomuksissa ja siinä miten uudet pienet ihmiset kantavat mukanaan myös kaikkia jo menneitä, miten ihmisen olemassaolo on ajan helmistä kaiken aikaa ketjuuntuva nauha jossa ei yhtäkään helmeä olisi ilman edellistä,

ja ei, ei mummu ole mennyt, ei vaikka on jo vuosia siitä kun viimeksi saatoin soittaa tai mennä käymään, mummu on, on yhä, ja mummun talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie.
     

tiistai 9. toukokuuta 2017

Iltahetkiä Satukuningattaren seurassa




Olen näissä vaaleissa kevään illoissa lukenut Sirpa Kivilaakson kirjoittamaa Anni Swanin elämäkertaa Satukuningatar Anni Swan – Elämä ja teokset (2009). Olen halunnut lukea tämänkin teoksen jo kauan, mutta niin kuin moni muukin kovasti kiinnostava, kiehtova ja kutkutteleva kirja, myös tämä on joutunut odottamaan hetkeään aina vaan vielä vähän. Nyt kirjan aika lopulta tuli ja hyvä niin, aika on monella tavalla juuri oikea niin kuin se usein sitten on.

Satukuningattaren seurassa viettäminäni hetkinä olen ajatellut ainakin vuosisadanvaihdetta, naiseutta ja tyttöyttä, symbolismia, metsää, Iris rukkaa ja satujen monitasoisuutta. Ja sitäkin, että kylläpä tekisi taas mieleni lukea myös Anni Swanin omia teoksia ja juuri nyt erityisesti niitä hienoja, kerroksellisia satuja... Onneksi kirjaston kätköistä löytyi kuin löytyikin puolen vuosisadan takainen painos koottuja satuja, joita nyt sitten hiljakseen nautiskelen unilukemisena muutaman kerrallaan.  

Sitäkin olen lukiessani ajatellut, taas, miten pienet taiteilijapiirit silloin aikoinaan täällä olivat: tuntuu, että aina (eli usein) kun tavalla tai toisella luen tuosta ajasta, 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, vastaan tulevat samat nimet ja että ihmiset liittyvät aina jollakin tavalla toisiinsa, ovat paitsi taiteilija- ja/tai muita työtovereita myös sukulaisia, ystäviä, tuttavia, rakastuneita, aviopareja. Eino Leinokin oli nuorena ihastunut myös Anniin, jonka tosin sai sitten Leinon ystävä, Otto Manninen, ja Leino taas sitten – no niin, Leinon elämässä tulivat vaikuttamaan kolmen vaimon ohella ja ehkä heitä merkittävämminkin kaksi ajan kirjailijatarhelmeä, Onerva ja Aino. Annin sisko taas meni naimisiin Jean Sibeliuksen veljen kanssa ja toinen sisko Eero Järnefeltin kanssa, ja muun muassa Tuusulanjärvellä kyläili siis Annikin. Ja niin, Annin kirjoja ja kertomuksia kuvittivat ainakin Martta Wendelin, Rudolf Koivu ja Venny Soldan-Brofeldt. Helmi Krohn, Aino Kallaksen sisarpuoli, oli Annille puolestaan sekä tärkeä työtoveri että ystävä. On siinä nimiä ja suhteita ja taiteen tuulia kerrakseen.

Kiinnostavaa on minusta sekin, miten tietyt perheet ovat tavalla tai toisella jättäneet historiaamme niin merkittävän jäljen. Swanit olivat – esim. Järnefeltien tapaan – aikansa kulttuuriperhe, jonka jäsenet koskettelivat ammateissaan hyvin monia taiteenaloja. Kivilaakso kertoo, että Annin siskoista varsin moni myös valitsi nimenomaan uran oman perheen sijaan, ja että Anni itsekin halusi ensin keskittyä omaan työhönsä opettajana ja kirjailijana, mutta päätyi lopulta myös avioliittoon Ottonsa kanssa. Urastaan Anni ei perheensä vuoksi kuitenkaan luopunut, kuten hänen tuotantonsa meille onneksi osoittaa. Opettajan työ hänen täytyi aikanaan terveydellisistä syistä jättää, mutta Satukuningattaren viittaa hän kantoi läpi elämänsä.

Monenlaisia ajatuksia on herätellyt myös kaunis, sekä kirjan kannessa että sivulla toistuva kuva nuoresta Annista. Anni on kuvassa kuin metsänneito tai ei, ei kuin, hän on metsänneito, ihan oikea: istuu puun juurella juhannuksena, vaaleissa vaatteissa, pitkät hiukset vapaina. Tummissa silmissä on tuiketta ja hennossa hymyssä jotakin salaperäistä, samaan aikaan aavistuksen varautunutta ja silti ilkikurista. Kuvan on ottanut Otto, jonka kanssa Anni juuri samana juhannuksena kihlautui, ja mielikuvitustani kyllä kutittaa, mitä tuore sulhanen on metsänneidostaan häntä siinä kuvatessaan ajatellut. Katselen yhä uudestaan sekä metsänneitoa että kirjan muita kuvia ja ajattelen, miten tärkeitä kuvat juuri elämäkerrassa ovat, miten ne tekevät ihmisestä todellisemman. Ja mietin, miten sanat eivät yksin riitä, vaikka niitä joskus kai erehtyy pitämään parhaimpana mahdollisena välineenä kertoa ihminen ja elämä. Miten se, miten silmät tuikkivat, näkyy silti vain kuvassa. Mutta miten tuikkeelle ei ilman sanoja ole nimeä.

Sirpa Kivilaakso kirjoittaa Annin, josta en voi olla pitämättä: naisen, joka aikansa normeja uhmaten yhdisti luovan työn ja perhe-elämän, ja joka sellaisena rinnastuu myös suuresti ihailemaani aikalaiseensa Aino Kallakseen; naisen, joka loi sanoillaan sekä omaan aikaansa kiinnittyvää että ajatonta kirjallisuutta, jolla riittää annettavaa yhä uusille lukijasukupolville; naisen, joka antoi kirjailijanlahjansa nimenomaan lapsille ja nuorille – niin, tulevaisuudelle! – ja kuitenkin myös niin, että hänen tuotantonsa monitasoisuudella on alati annettavaa myös aikuisille, ja vielä: naisen, joka rakasti metsää, ymmärsi luonnon arvon ja puhui sen puolesta myös tuotannossaan.  Ja niin, niitä satusilmiä, joista Anni aina puhui, saisi tässä maailmassa edelleen olla paljon enemmän.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Ensimmäinen sivu





Kevät on heräämisen ja uusien alkujen aikaa. Tulee sellainen olo, että tekee mieli räpytellä silmiä auki ja aloittaa jotakin uutta. Vaikka sitten avata ihan uusi vihko, hengittää sen viekoittelevaa tyhjyyttä ja antaa kevättuulen puhaltaa sen vielä valkeille sivuille, katsoa mitä se niille piirtää.

Tämän uuden pienen vihkoseni nimi, käsivarapiirroksia, viittaa erään suosikkirunoilijattareni estetiikkaan: Edith Södergran kirjoitti toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa että ”minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina”. Tähän vihkoseen ei ehkä kirjoiteta runoutta (vaikka siteerataan ehkä kyllä), mutta Edithin runoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakastaneena rohkenen lainata häneltä tätä viehättävää, vapauttavaa sanaa ja johdatella itseäni sen myötä ennen kaikkea kirjoittamisen vapauteen.

Kirjoittamisen vapautta korostaessaan nimen on tarkoitus tehdä tilaa myös tietylle rajaamattomuudelle, keskeneräisyydelle ja luonnosmaisuudelle sille, että myös blogin konseptiksi voi ja saa riittää erilaisten luonnostelmien piirtely ja että niin se kuin sen kirjoituksetkin saavat vapaasti olla kesken, matkalla, ja kirjoituksissa etsiskellyt ajatukset aikanaan kasvaa, kypsyä, tarvittaessa muuttuakin. Ehkä haluan tehdä tilaa myös (ja erityisesti) prosesseille, sille että kirjoittaminen on aina nimenomaan matka, jota taittaessaan ei koskaan voi varmaksi tietää mikä ajatus ja lause johtaa mihinkin ja mikä milloinkin on seuraava askel, ja että kiehtovaa on oikeastaan juuri se. Niin: kaikki kirjoittaminen alkaa aina ensimmäisestä hahmotelmasta, ensimmäisestä luonnoksesta, ensimmäisestä sivusta.

Käsivarapiirroksia on siis luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen vihko lukijan, kirjoittajan, ihmisen ajassa ja ajan virrassa. Se on ajatusten luonnostelua sanoiksi, aiheita ja ehkä kirjoittamisen tapojakaan rajaamatta. Kirjallisuudesta kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja luultavasti kirjoittamisestakin, mutta niin kuin luonnosvihkot ainakin, myös tämä on avoin kaikenlaisille mieleenjuolahduksille, jotka tuntuvat tarpeellisilta luonnostella muistiin ennen kuin ne taas jo karkaavat muiden mietteiden alle. Aika näyttäköön, minkälaisista kirjoituksista vihkoni täyttyy. Mistä tekee mieli kirjoittaa. Ja miten. Tiedättehän: kun kirjoittaa ensimmäiset sanat, ei ehkä tiedä mitään siitä miten seuraavaksi jatkaa tai miten aikanaan lopettaa. Kirjoittaminen on etsimistä, ja ehkä vähän löytämistäkin, kunnes on taas etsittävä uudelleen.


Lämpimästi tervetuloa mukaan luonnostelumatkalleni,

toivottaa Katja / Käsivarapiirroksia